Tutkimus voi osoittaa, että jokin ratkaisu ei toimi tai tuottaa jopa ei-toivottuja seurauksia. Tästä ei kuitenkaan vielä seuraa, että asiat muuttuisivat. Tutkimustieto kääntyy toiminnaksi viiveellä, jos silloinkaan.
Elokuussa Suomessa herännyt keskustelu työttömyysturvan suojaosasta tarjoaa hyvän esimerkin tutkimustiedon ja päätöksenteon mutkikkaasta suhteesta. Tuoreessa tutkimuksessa tarkasteltiin 300 euron suojaosan vaikutuksia työttömien työntekoon. Tutkimuksen mukaan suojaosa lisäsi osa-aikatyön tekemistä, mutta ei vähentänyt työttömien myöhempää siirtymistä kokoaikatyöhön – pikemminkin vaikutukset näyttivät olevan lievästi myönteisiä.
Havainto on kiinnostava, sillä Orpon hallitus poisti suojaosan vuonna 2024 tavoitteenaan vahvistaa kannustimia kokoaikatyöhön. Vaikka tutkimus haastaa ainakin yhden uudistuksen taustalla olleen oletuksen, tällä hetkellä ei kuitenkaan näytä siltä, että hallitus olisi palauttamassa suojaosaa.
Suojaosaa koskeva keskustelu ei ole mitenkään poikkeuksellinen esimerkki tutkimustiedon ja päätöksenteon suhteesta. Tutkimuksessa tuotettu tieto ei yleensä siirry sellaisenaan päätöksiksi tai käytännön toiminnaksi, vaan niiden väliin mahtuu monenlaisia tulkintoja, tavoitteita, intressejä ja käytännön reunaehtoja. Tutkimuksen vaikuttavuuden kannalta kiinnostava kysymys onkin: mitä tutkimuksessa tuotetun tiedon ja käytännön muutoksen välissä pitäisi tapahtua?
Tiedon mobilisointi on jatkuvaa vuorovaikutusta
Tutkimustiedon ja toiminnan välistä yhteyttä voidaan lähestyä tiedon mobilisoinnin käsitteen avulla. Havers ja kumppanit (2026) korostavat, ettei kyse ole tutkimustiedon yksisuuntaisesta siirtämisestä tutkijoilta päätöksentekijöille. Tiedon mobilisointi on pikemminkin jatkuvaa vuorovaikutusta, jossa rakennetaan suhteita tiedon tuottajien ja käyttäjien välille, muodostetaan yhteistä ymmärrystä käsillä olevasta ongelmasta sekä tunnistetaan muutoksen mahdollisuuksia ja rajoitteita. Käytännön ratkaisut eivät myöskään perustu yksin tutkimustietoon, vaan tutkimushavaintoja tulkitaan suhteessa päätöksentekijöiden omaan asiantuntemukseen, kokemuksiin ja paikallisten olosuhteiden tuntemukseen.
Voidaan puhua eräänlaisesta tiedon mosaiikista, jossa yksittäiset tiedonpalaset täydentävät toisiaan ja rakentavat kokonaiskuvaa päätöksenteon kohteena olevasta asiasta. Tiedon mobilisoinnissa ei siten ole ensisijaisesti kyse siitä, miten valmiiksi tuotettu tutkimustieto saadaan ”vietyä käytäntöön”, vaan siitä, miten eri toimijat ja erilaiset tiedon muodot saatetaan vuorovaikutukseen niin, että tieto muuttuu kyseisessä tilanteessa käyttökelpoiseksi.
Tiedon mobilisoijien tehtävänä on selvittää, keitä ongelma koskee, mitä he pitävät tärkeänä, millaista tietoa he tarvitsevat ja millaisia mahdollisuuksia tai esteitä muutokselle on olemassa. Se, mitä tutkimus osoittaa, on tärkeää, mutta yhtä tärkeää on ymmärtää, kuka voi tiedon perusteella toimia ja millaisissa olosuhteissa toiminta on ylipäänsä mahdollista. Jos tarvittavat resurssit, toimivalta tai organisatoriset edellytykset puuttuvat, tutkimustiedon parempi viestiminen ei vielä ratkaise ongelmaa.
Tiedon mobilisointi siirtää huomion tutkimustiedon välittämisestä siihen, mitä tiedolle tapahtuu matkalla käytäntöön. Matkan varrella tutkimushavainto kohtaa erilaisia tulkintoja, intressejä ja toimintamahdollisuuksia. Samalla myös itse ongelma voi saada uuden muodon. Kysymys ei siten ole vain siitä, miten tutkimustieto saadaan käytäntöön, vaan myös siitä, millaiseksi tutkimuksessa tunnistettu ongelma ja sen mahdolliset ratkaisut muotoutuvat matkalla käytäntöön.
Käännöstyöllä toimijoita, intressejä, ongelmanmäärittelyjä ja toimintamahdollisuuksia sovitetaan yhteen
Filosofi Bruno Latourin ajatus käännöstyöstä (translation) vie tiedon mobilisoinnin ajatusta askeleen pidemmälle. Kääntäminen ei tarkoita tieteellisen tiedon muuttamista kansantajuiseksi, vaan prosessia, jossa erilaisia toimijoita, intressejä, ongelmanmäärittelyjä ja toimintamahdollisuuksia sovitetaan yhteen. Tutkimuksessa tunnistettu ongelma – puhumattakaan sen ratkaisusta – ei siirry sellaisenaan käytäntöön.
Kun havainto kulkee tutkimuksesta päätöksentekoon ja edelleen toiminnaksi, sitä tulkitaan erilaisissa organisatorisissa ja ammatillisissa yhteyksissä. Samalla voi muuttua käsitys siitä, mikä ongelma oikeastaan on, kenen vastuulle se kuuluu, kuka voi sille tehdä jotakin ja millaisia ratkaisuja ylipäänsä on mahdollista toteuttaa.
Käännöstyön näkökulmasta tutkimuksen vaikuttavuus ei synny vain siitä, että joku lukee tutkimuksen ja vakuuttuu sen tuloksista. Vaikuttavuus syntyy, kun tutkimuksen tuottama havainto onnistutaan kääntämään eri toimijoita yhdistäväksi ongelmanmäärittelyksi ja edelleen uudenlaisiksi toimintamahdollisuuksiksi.
Suomalainen tiedeakatemia on uusissa tiedevälittämisen malleissa panostanut juurin tämän ajatuksen jatkojalostamiseen ja käytännön toteuttamiseen. Tiedesparrauksen nimellä kulkeva toimintapa on menetelmä, jossa tutkijat haastavat ja sparraavat päättäjien laatimia valmisteludokumentteja ja stressitestaavat niitä tutkitun tiedon näkökulmasta. Menetelmä on kehitetty yhdessä ministeriöiden kanssa. Se soveltuu yhtä lailla päätöksiä valmistelevien virkahenkilöiden ja poliittisten päättäjien tarpeisiin.
Joskus tutkimuksen tärkein käytännöllinen viesti ei siis olekaan kertoa toimijalle, mitä hänen pitäisi tehdä paremmin. Tärkeämpää voi olla tehdä näkyväksi, miksi hän ei nykyisissä olosuhteissa pysty toimimaan toisin – ja mitä näissä olosuhteissa pitäisi muuttaa.