Alkukesästä kokoonnuimme Ami-säätiön ohjelmatyön tiimin kesken pohtimaan tärkeää ja ajankohtaista kysymystä: minkä pitäisi muuttua työmarkkinoilla, jotta nuoret, joiden työllistymistä vamma tai terveydentila vaikeuttaa, pääsisivät nykyistä paremmin kiinni työelämään? Miten saisimme aikaan positiivista muutosta? Emme keskustelussa rajoittuneet tiettyihin vammoihin ja diagnooseihin, vaan tarkastelimme tilannetta yleisemmin niiden nuorten osalta, joilla terveydentilalla on yhteys työllistymisen haasteisiin.
Potentiaali esiin! -seminaarissa 23.10.2025 pureudutaan nuorten täsmätyökykyisten tilanteeseen. Ilmoittautuminen on avoimena oheisen linkin kautta.
Työpajan pohjaksi perehdyimme laajaan joukkoon suomalaisia ja kansainvälisiä selvityksiä. Niiden pohjalta syvensimme ymmärrystämme ja kävimme keskustelua ilmiöstä kokonaisvaltaisesti, ei vain Ami-säätiön ohjelmatyön näkökulmasta. Halusimme aidosti hahmottaa, millaisia muutoksia tarvitaan yhteiskunnan eri tasoilla.
Täsmä- ja osatyökykyisten nuorten työmarkkina-aseman parantaminen ei ole yhden toimijan tehtävä. Positiivinen muutos rakentuu monista toisiinsa kytkeytyvistä tekijöistä, joista osa kuuluu oppilaitoksille, osa työnantajille, osa palvelujärjestelmälle ja osa meille kaikille arjen asenteiden ja normien tasolla.
Tässä blogissa esittelen ajatuksia, joita keskustelussamme nousi esiin. En väitä, että nämä muutokset ovat ainoita oikeita tai ajatuksemme täydellisiä, mutta toivon niiden herättävän ajatuksia ja jatkokeskustelua. Ami-säätiössä olemme kiinnostuneita laajentamaan ymmärrystämme ja kuulemaan, millaisia havaintoja muilla toimijoilla on tästä tärkeästä teemasta.
Opintojen mukauttaminen ja siirtymävaiheiden tukeminen
Koulutus on monelle nuorelle tärkein väylä työelämään, mutta entä jos opinnot eivät mukaudu ja jousta silloin, kun terveydentila sitä vaatisi?
Yksi työpajamme keskeisistä havainnoista oli, että osa- ja täsmätyökykyisten nuorten kohdalla oppiminen voi vaatia mukautuksia, joita nykyjärjestelmä ei aina riittävästi tunnista tai tarjoa. Erilaiset oppimiseen ja opiskeluun vaikuttavat tekijät, kuten neuropsykiatriset haasteet, keskittymisen vaikeudet, fyysiset rajoitteet tai jaksamiseen liittyvät sairaudet jäävät liian usein huomiotta. Opintojen suorittaminen on kriittisen tärkeää, sillä koulutuksen puuttuminen lisää merkittävästi riskiä pitkittyneeseen NEET-statukseen.
Mukauttaminen ei saa tarkoittaa vaatimustason alentamista vaan opiskelupolkujen esteettömyyttä ja sopeuttamista yksilöllisiin tilanteisiin. Se voi tarkoittaa vaihtoehtoisia suoritustapoja, selkeämpää viestintää, yksilöllistä tukea tai vaikkapa joustoa aikatauluissa. Kun nämä keinot ovat käytössä, nuoren on helpompi edetä opinnoissaan ja kokea onnistumista.
Oppisopimuskoulutus nousi esiin sekä mahdollisuutena että riskinä. Joidenkin nuorten kohdalla se on erinomainen vaihtoehto päästä varsin nopeasti kiinni käytännön työtehtäviin. Toisille oppisopimustyöpaikka on kuitenkin ollut liian vaativa ympäristö ilman riittävää tukea. Huonot kokemukset ovat jopa syrjäyttäneet nuoria työelämästä.
Kriittinen vaihe on myös opintojen päättyminen. Usein juuri silloin tuki lakkaa, vaikka avoimille työmarkkinoille siirtyminen voi olla haastavin kohta koko koulutuspolussa. Tämä siirtymävaihe on hetki, jossa moni osatyökykyinen nuori tarvitsee tukea enemmän kuin koskaan. Mutta kenen vastuulla tämä tuki on? Oppilaitoksen? Työllisyyspalveluiden? Hyvinvointialueen? Potentiaalisten työnantajien?
Tässä kohtaa näemme mentoroinnin ja verkostoitumisen erityisenä mahdollisuutena. Mitä jos nuori saisikin mahdollisuuden henkilökohtaiseen mentoriin jo ennen valmistumista? Jonkun, joka tuntee työelämän realiteetit ja pystyy tukemaan sekä käytännön että henkisen kynnyksen ylittämisessä.
Siirtymä opinnoista työelämään ei ole mekaaninen vaihdos. Se on murros, jossa rakennetaan identiteettiä, luottamusta ja tulevaisuuden suuntaa. Kun tämä vaihe otetaan vakavasti ja siihen tarjotaan tukea, voidaan ehkäistä pitkittyvää työttömyyttä ja vahvistaa nuoren kiinnittymistä työmarkkinoille.
Työkokemukset, ilmapiiri ja työelämään kiinnittyminen
Ensimmäiset kokemukset työelämästä jättävät jäljen. Ne voivat synnyttää tunnetta siitä, että ”kyllä minäkin pärjään”, tai vahvistaa pelkoa siitä, ettei kuulu joukkoon. Täsmä- ja osatyökykyisten nuorten kohdalla nämä kokemukset korostuvat.
Monelle nuorelle ensimmäinen kosketus työelämään tulee TET-jakson, kesätyön tai opintojen aikaisen harjoittelun kautta. Nämä hetket ovat arvokkaita paitsi työn oppimisen myös itseluottamuksen ja kuulumisen tunteen rakentamisen kannalta. Erityisen tärkeää tämä on nuorille, joilla on takana terveyshaasteita, mahdollista epävarmuutta tai aiempia kielteisiä kokemuksia.
Mutta mitä tapahtuu, jos nuori joutuu ensimmäisessä harjoittelupaikassaan vähätellyksi, jätetyksi ulkopuolelle tai jopa syrjityksi vamman tai sairauden vuoksi? Tällaiset kokemukset eivät ole harvinaisia ja niiden vaikutukset voivat olla kauaskantoisia. Nuoren usko omiin kykyihinsä, työmarkkinoihin ja omaan tulevaisuuteensa voi murentua nopeasti.
Työpajassamme nousi vahvasti esiin työpaikan ilmapiirin merkitys. Positiivinen, kannustava ja osallistava kulttuuri voi tukea nuorta huimasti. Vastaavasti epäasiallinen kohtelu, vitsailu vammoista tai ohittaminen voi satuttaa enemmän kuin arvaamme.
Kyse ei ole vain yksittäisistä tilanteista, vaan työyhteisön arvoista, johtamisen linjauksista ja työntekijöiden asenteista. Onko työpaikalla olemassa pelisäännöt, joiden avulla jokainen voi tuntea olevansa osa yhteisöä? Onko johtamisessa otettu huomioon moninaisuus? Puututaanko epäasialliseen käytökseen, vai katsotaanko se läpi sormien?
Myös työsuojeluviranomaisten rooli nousi keskustelussa esiin. Kun nuori kohtaa syrjintää tai kohtuuttomia vaatimuksia, kenellä on vastuu puuttua tilanteeseen? Onko viranomaisilla riittävästi resursseja puuttua syrjintään ja onko nuorilla riittävästi tietoa ilmoittaa epäkohdista ja jopa mahdollisista laittomuuksista viranomaisille?
Erityisesti pidimme tärkeänä oppilaitosten ja työelämän välistä yhteistyötä. On varmistettava, että myös osa- ja täsmätyökykyiset nuoret saavat harjoittelupaikkoja, jotka ovat paitsi saavutettavia myös laadukkaita. Kyse ei ole erityiskohtelusta, vaan yhdenvertaisuuden toteuttamisesta käytännössä. Suomessa on suuri määrä työantajia, jotka mahdollistavat laadukkaita harjoittelupaikkoja myös nuorille, jolla on terveydellisiä haasteita. Kenties näiden työantajien hyvät käytännöt voisivat levitä nykyistä laajemmalle?
Kun työelämään kiinnittyminen onnistuu ensimmäisellä yrittämällä, syntyy ketjureaktio: kokemuksen myötä syntyy luottamusta, luottamuksesta syntyy uskallusta hakea uusia mahdollisuuksia, ja tätä kautta syntyy työuria, jotka kantavat.
Verkostot ja mentorointi – näkymättömistä ovista näkyville reiteille
Työelämässä on paljon ovia, jotka eivät ole avoinna kaikille. Monet työpaikat eivät koskaan tule julkiseen hakuun, ja mahdollisuudet avautuvat yhä useammin verkostojen ja suositusten kautta. Nuorten kohdalla tämä ilmiö voi tarkoittaa käytännössä näkymättömyyttä. Ovet eivät aukea, koska kukaan ei tiedä, että he ovat olemassa tai mitä he osaavat.
Verkostojen puute ei ole yksittäisten nuorten ”puute”. Se on usein seurausta rakenteista ja kokemuksista. Jos aiemmat työkokemukset ovat olleet kielteisiä tai jos yhteys työelämään ei ole rakentunut opintojen aikana, voi nuori jäädä ulkopuolelle silloinkin, kun hänellä olisi halua ja kykyä työskennellä.
Työpajassa keskustelimme mentoroinnin mahdollisuuksista. Mentorointi voi toimia sekä käytännön tukena että psyykkisenä kannattelijana: se voi auttaa avaamaan ovia, joista yksin ei olisi uskaltautunut kulkemaan. Samalla mentorointi voi purkaa kokemuksiin perustuvaa epäluottamusta ja palauttaa uskoa omaan osaamiseen ja antaa tilaa työidentiteetin rakentumiselle. Samalla pohdimme verkostoitumisen haasteita, sillä kyseessä ei ole helposti ratkaistu asia.
Erityisesti korostimme, että mentoroinnin ja verkostojen kehittäminen pitäisi alkaa jo opintojen aikana, eikä vasta siinä vaiheessa, kun mahdollinen työttömyys on pitkittynyt opintojen jälkeen.
Mentorointi voi olla myös keino haastaa työelämän rakenteita. Kun työnantajat, kokeneemmat työntekijät tai järjestöjen edustajat ryhtyvät mentoreiksi, hekin oppivat, ja usein muuttavat käsityksiään siitä, mitä osaaminen ja työkyky oikeastaan tarkoittavat.
Verkostojen rakentaminen ei ole vain tekninen kysymys. Se on sosiaalinen ja yhteiskunnallinen tehtävä, kuinka varmistamme, että jokainen nuori pääsee mukaan peliin, eikä jää sivurajalle seuraamaan?
Työkokeilu ja palkkatuki – mahdollisuus vai loukku?
Työkokeilu ja palkkatuki ovat tuttuja välineitä nuorten työttömien työllisyyden tukemisessa. Oikein toteutettuina ne voivat olla arvokas askel kohti avoimia työmarkkinoita. Mutta liian usein ne jäävät irrallisiksi, lyhytaikaisiksi tai jopa heikosti toteutetuiksi, ja tällöin ne voivat vahvistaa tunnetta siitä, ettei oikeaa paikkaa työelämässä ole olemassakaan.
Työpajassa keskustelimme erityisesti laadusta. Miten varmistetaan, että työkokeilu ei ole pelkkä pysäkki vaan oikeasti vie eteenpäin? Että se on suunniteltu yksilön tarpeita ja osaamista vastaavaksi – ja että sen aikana annetaan myös konkreettista tukea työnhakuun ja jatkosuunnitelmiin? Laadukas työkokeilu sisältää ohjausta, palautetta ja mahdollisuuksia kehittyä.
Sama pätee palkkatuettuun työhön. Parhaimmillaan se tarjoaa tilaisuuden näyttää osaamistaan ja rakentaa työkokemusta. Mutta jos työtehtävät ovat irrallisia, vailla vastuuta tai eivät vastaa nuoren osaamistasoa, voi kokemus jäädä vahingolliseksi. Erityisesti on varottava tilannetta, jossa työnantaja käyttää palkkatukipaikkaa keinona kiertää rekrytointia, tai jossa yrityksen liiketoiminta perustuu jatkuvasti tuettuun työvoimaan.
Palkkatuen käyttöön liittyy edelleen stigmaa. Moni nuori pelkää, että palkkatukipaikkaan meneminen leimaa hänet ”toisen luokan työntekijäksi”. Samalla työnantajat saattavat epäröidä, koska ajattelevat palkkatuen vaativan ylimääräistä hallinnointia tai kokevat sen hankalana. Tämä stigma estää välineen tehokkaan hyödyntämisen molemmin puolin.
Keskustelussamme nousi esiin myös rakenteellinen haaste koskien resursseja. Joillain työllisyysalueilla palkkatukimäärärahat loppuvat kesken vuotta, jolloin edes halukkaat työnantajat eivät saa tukea. Näin hyvin toimiva työkalu jää käyttämättä, vaikka sille olisi selkeä tarve.
Tarvitsemme siis enemmän palkkatuki- ja työkokeilupaikkoja, mutta ennen kaikkea parempia. Paikkoja, jotka aidosti tukevat nuoren etenemistä ja joissa huomioidaan myös osa- ja täsmätyökykyisyyteen liittyvät erityispiirteet. Paikkoja, joista voi joko jatkaa avoimille työmarkkinoille, tai jotka voivat itse muuttua pysyviksi työpaikoiksi.
Palvelut ja tavoittaminen – miten nuoret saadaan mukaan?
Yksi keskeisistä haasteista, joka nousi esiin työpajassamme, liittyi siihen, että kaikki nuoret eivät pääse palvelujen piiriin, vaikka he hyötyisivät niistä eniten. Tämä koskee erityisesti osa- ja täsmätyökykyisiä nuoria, mutta myös laajempaa NEET-nuorten joukkoa, jota on vaikea tavoittaa.
Tiedämme, että kaikkein heikoimmassa asemassa olevat nuoret eivät aina itse hakeudu palveluihin. Heiltä saattaa puuttua tietoa, luottamusta tai uskoa siihen, että palveluista olisi apua. Myös aikaisemmat kielteiset kokemukset voivat vaikuttaa halukkuuteen osallistua.
Tässä kohtaa kysymme, minkä palveluissa pitäisi muuttaa, jotta ne tavoittaisivat paremmin ja toisaalta, mitä nuorten motivaation tukemiseksi tarvitaan? Tärkeää on tunnistaa myös rajat: kaikkia ei voi ”aktivoida” ulkoa päin. Nuorten omaa toimijuutta ja valintaa on kunnioitettava, mutta samalla meidän on huolehdittava siitä, että yhteiskunnan tarjoamat mahdollisuudet ovat aidosti saavutettavia.
Palvelujen on vastattava nuorten tarpeisiin, ei toisinpäin. Tämä voi tarkoittaa uudenlaisten palvelumallien pilotointia, joissa yhdistyy ohjaus, tuki ja matalan kynnyksen osallistuminen. Tällaisia kokeiluja tulee rohkeasti arvioida: mitkä toimivat ja mitkä eivät? Ja tärkeintä, miten hyväksi todetut mallit saadaan pysyviksi osiksi palvelujärjestelmää? Pohdimme voisiko IPS-tyyppisten valmennusten laajentaminen olla yksi mahdollinen ratkaisu.
Erityisen kiinnostava kysymys liittyy siihen, miten palvelut rakentuvat eri toimijoiden kesken. Hyvinvointialueet, oppilaitokset, työllisyyspalvelut ja kolmas sektori muodostavat yhdessä palveluviidakon, jossa nuoren voi olla vaikea löytää suuntaa. Koordinaatio ja yhteistyö ovat ratkaisevia, mutta eivät itsestäänselvyyksiä.
Keskustelimme myös siitä, etteivät palvelut saa olla itse tarkoitus, vaan niiden kautta pitää muodostua aitoja polkuja kohti työelämää tai takaisin opintoihin, mikäli ne ovat jääneet kesken. Liian moni työtön päätyy palveluiden kierteeseen, ilman palveluiden johtamista kohti avoimia työmarkkinoita.
Ja lopuksi, meidän on tunnistettava myös asenteellinen ulottuvuus. Onko meillä yhteiskuntana riittävästi tahtoa tavoittaa heidät, jotka eivät itse jaksa tai osaa tulla vastaan? Vastaus tähän kysymykseen vaikuttaa siihen, kuinka moni nuori tulevaisuudessa löytää tiensä osaksi työelämää.
Rakenteelliset esteet ja normien muuttaminen – kuka sopii työelämään?
Monet osa- ja täsmätyökykyisten nuorten työelämähaasteista eivät liity heidän osaamiseensa tai motivaatioonsa, vaan työelämän rakenteisiin ja normeihin. Tässä kohtaa keskusteluun nousevat käsitteet ableismi ja disabilismi vammaisiin nuoriin liittyen.
Disabilismi tarkoittaa suoraa syrjintää vammaisia kohtaan. Se voi näkyä rekrytoinnissa, työtehtävien jakamisessa, palautteen antamisessa, tai siinä, ettei vammaista henkilöä nähdä lainkaan potentiaalisena työntekijänä. Ableismi puolestaan viittaa siihen, miten vammattomuus on yhteiskunnassa normi. Kun terve ja täysin työkykyinen ihminen on hiljainen oletus, erilaisuus määrittyy helposti ”poikkeamaksi”.
Tällainen normi vaikuttaa asenteisiin, odotuksiin ja päätöksiin, usein huomaamattomasti. Vammaisten pätevyyttä saatetaan epäillä ilman perusteita, tai heidän kyvykkyyttään arvioidaan alemmilta lähtökohdilta. Tämä voi estää työllistymistä jo ennen kuin työnhaku on alkanut.
Positiivinen muutos edellyttää, että näitä normeja uskalletaan tarkastella ja kyseenalaistaa. Työpaikoilla on kysyttävä, millaiset piilotetut odotukset ohjaavat arkea? Ketkä ”sopivat” organisaatioon ja miksi? Miten työtehtävät on rakennettu, ja onko niissä tilaa joustolle tai yksilöllisille ratkaisuille?
Työpajassa keskustelimme myös työn vaatimusten tarkastelusta. Usein työ on suunniteltu yhdelle mallille, joka rakentuu täydelle työkyvylle, täysipäiväiselle työlle, tietyille rytmeille ja osaamisprofiileille. Mutta työelämä ei ole staattinen, eikä sen pitäisi olla yhdelle ihanneprofiilille rakennettu.
Keskustelimme myös siitä, kuinka mediassa ja työelämäkuvastossa osa- ja täsmätyökykyisyys loistaa poissaolollaan, paitsi jos uutisointi nimenomaisesti koskee kyseistä teemaa. Media ja laajemmin koko työelämäkuvasto tuottavat kuvaa työntekijöistä ja työmarkkinoista, joissa vammattomuus ja työkyvyn haasteiden puuttuminen ovat normi.
Pohdimme myös onko Suomessa kenties olemassa lainsäädännön tuomia rakenteellisia ongelmia esimerkiksi etuusjärjestelmään liittyen, jotka estävät täsmä- ja osatyökykyisten työllistymistä.
Positiivinen muutos tarkoittaa rakenteiden muokkaamista niin, että monimuotoisuus mahtuu mukaan. Tämä ei ole pelkästään tasa-arvokysymys, vaan myös taloudellinen ja yhteiskunnallinen välttämättömyys. Meillä ei ole varaa jättää osaamista käyttämättä vain siksi, ettei se vastaa vanhentuneita normeja. Väestön ikääntyessä ja syntyvyyden laskiessa on entistäkin tärkeämpää, että jokaisen työikäisen ja työkykyisen on mahdollista työllistyä.
Normien muuttaminen ei ole helppoa, mutta se on mahdollista. Se vaatii keskustelua, esimerkkejä ja johtajuutta. Tarvitsemme enemmän työnantajia, jotka uskaltavat tehdä toisin ja yhteiskuntaa, joka tukee tätä rohkeutta.
Tieto, tutkimus ja yhteinen ymmärrys – päätöksiä ei voi tehdä tyhjiössä
Yksi työpajan selkeimmistä johtopäätöksistä oli, että tarvitsemme lisää tietoa, joka on parempaa, kriittisempää, tarkempaa ja kohdennetumpaa. Ilman ymmärrystä ei voi kehittää toimivia palveluja, suunnitella vaikuttavia toimenpiteitä tai ohjata resursseja järkevästi.
Tällä hetkellä tilastot osa- ja täsmätyökykyisistä nuorista ovat hajanaisia ja puutteellisia. Vammaiset ja pitkäaikaissairaat nuoret eivät muodosta yhtenäistä ryhmää, sillä heidän tilanteensa, tarpeensa ja mahdollisuutensa eroavat toisistaan merkittävästi sairauden tai vamman luonteesta riippuen. Siksi tarvitaan monitasoista tutkimusta ja analyysia.
Tarvitsemme sekä määrällistä että laadullista tietoa: kuinka moni nuori jää palvelujen ulkopuolelle, kuinka moni pääsee palkkatuettuun työhön, millaiset tuet auttavat siirtymävaiheessa, kuten myös: millaisia kokemuksia nuorilla on työelämästä? Mikä lisää heidän luottamustaan? Miltä näyttää polku, joka toimii?
Tutkimuksella on tärkeä rooli myös siinä, että osaamattomat tai jopa haitalliset toimet tunnistetaan ja karsitaan pois. Kaikkia hyviksi tarkoitettuja malleja ei ole syytä säilyttää, jos niiden vaikutuksia ei pystytä osoittamaan. Toimimattomien mallien ylläpito syö entisestään niukkoja resursseja.
Tiedon merkitys ei kuitenkaan rajoitu vain suunnitteluun. Se on myös väline yhteisen ymmärryksen rakentamiseen. Kun ilmiö on näkyvä ja sen taustat ymmärrettäviä, on helpompi rakentaa yhteisiä ratkaisuja ja sitoutua niihin.
Yhteistyön ja vastuun jakamisen mahdollisuus – kukaan ei saa yksin aikaan muutosta
Yksi työpajan tärkeimmistä havainnoista kiteytyi yksinkertaiseen lauseeseen: positiivinen muutos ei ole yhden toimijan vastuulla. Se ei ole oppilaitoksen, työnantajan, palvelujärjestelmän tai yksilön yksin kannettavissa, vaan se syntyy yhteistyössä.
Osatyökykyisten ja täsmätyökykyisten nuorten työmarkkina-aseman parantaminen vaatii, että eri toimijat löytävät toisensa ja ennen kaikkea yhteisen suunnan. Tarvitaan jaettua tilannekuvaa, miten ilmiö näyttäytyy eri näkökulmista? Mitkä toimenpiteet toimivat? Missä ovat suurimmat kipukohdat?
Yhteistyötä tehdään jo nyt monella tasolla, kuitenkin kysymys kuuluu: onko se aidosti koordinoitua, tavoitteellista ja tuloksellista? Vai jääkö se yksittäisten hankkeiden, henkilökohtaisten suhteiden tai hetkellisten panostusten varaan? Pelkät julkilausumat tai strategiset linjaukset eivät riitä, mikäli konkreettinen työ jää puutteelliseksi.
Työpajassa keskustelimme siitä, miten yhteistyötä voisi vahvistaa. Yksi ratkaisu voisi olla pysyvämpien foorumien rakentaminen, esimerkiksi alueellisia verkostoja, joissa oppilaitokset, työnantajat, hyvinvointialueet, järjestöt ja nuoret itse kohtaavat säännöllisesti. Tällaisissa rakenteissa syntyy ymmärrystä ja sitoutumista, mutta myös arjen ratkaisuja.
On myös tunnistettava, että resurssit vaikuttavat yhteistyön laatuun. Hyvä tahto ei yksin riitä, jos toimijoilla ei ole aikaa tai välineitä panostaa yhteiseen kehittämiseen. Siksi yhteistyöhön on kohdistettava myös taloudellista tukea ja selkeitä rakenteita.
Lopuksi on tärkeää muistaa, että yksittäisten toimien lisäksi myös yleinen talouskehitys vaikuttaa ratkaisevasti nuorten työelämämahdollisuuksiin. Talouskasvu ja työttömyyden lasku luovat enemmän tilaisuuksia kaikille, myös niille nuorille, joiden työllistymistä terveydentila vaikeuttaa. Positiivinen kehitys koko Suomen taloudessa heijastuu suoraan mahdollisuuksiin päästä mukaan työelämään.
Olemme käsitelleet aiheitta myös aikaisemmissa Suunnanetsijä-blogeissa:
- Terveydentilan vaikutus täsmä- ja osatyökykyisten nuorten NEET-statukseen
- Vammaisten työllistymisen haasteet
- Pohjoismaiset mallit täsmätyökykyisten tukena
- Osatyökykyisyys ja täsmätyökykyiset Pohjolan parhailla työmarkkinoilla
- Potentiaali esiin! -seminaarissa 23.10.2025 pureudutaan nuorten täsmätyökykyisten tilanteeseen. Ilmoittaudu oheisen linkin kautta.
Olemme kiinnostuneita rahoittamaan kehittämishankkeita ja tutkimuksia, jotka kohdistuvat Ami-säätiön ohjelmatyön painopistealueille (ami.fi/avustukset).