Suomessa on kymmeniätuhansia ihmisiä, joilla on halu ja kyky tehdä töitä, mutta joiden tie työmarkkinoille ei ole suora. He ovat osatyökykyisiä: henkilöitä, joiden työ- ja toimintakyky on alentunut tilapäisesti tai pysyvästi esimerkiksi vamman, pitkäaikaissairauden tai sosiaalisten syiden vuoksi. Heidän potentiaalinsa jää liian usein hyödyntämättä.
Viimeisimmän kyselytutkimuksessa muodostetun estimaatin mukaan Suomessa on noin 447 000 osatyökykyistä henkilöä, joista työttömiä oli noin 103 000 vuonna 2022. Näiden osatyökykyisten työllisyysaste on vain noin 56 prosenttia täysin työkykyisiin verrattuna. Nämä luvut kertovat merkittävästä käyttämättömästä työvoimapotentiaalista ja samalla inhimillisestä hukasta.
Lakisääteinen palkkatuki ei tavoita kaikkia osatyökykyisiä
Suomessa tärkeä aktiivisen työvoimapolitiikan väline osatyökykyisten työllistämiseksi on palkkatuki. Se on työnantajalle myönnettävä tuki palkkakustannuksiin, jonka tavoitteena on parantaa osatyökykyisten mahdollisuuksia päästä avoimille työmarkkinoille. Yhdenvertaisuusnäkökulma on kirjattu lain esitöihin asti: osatyökykyisille myönnettävän palkkatuen tarkoituksena on mahdollistaa sairaille ja vammaisille yhdenvertainen mahdollisuus saada töitä ja pysyä töissä.
Palkkatuki vähentää työnantajille koituvia taloudellisia riskejä ja kannustaa työnantajia palkkaamaan myös sellaisia henkilöitä, joiden työllistäminen saattaa edellyttää työtehtävien mukauttamista. Samalla työnantajat saavat kokemusta osatyökykyisten hyödyntämättömästä potentiaalista työntekijöinä, mikä voi osaltaan edesauttaa myönteisemmän mielikuvan luomista osatyökykyisistä varteenotettavana työntekijäryhmänä.
Lakisääteinen palkkatuki osatyökykyisille edellyttää kuitenkin, että henkilöllä on lääketieteellisesti diagnosoitu vamma tai sairaus, joka olennaisesti heikentää mahdollisuuksia saada sopivaa työtä. Tämä rajaus jättää osan tosiasiallisesti osatyökykyisistä tuen ulkopuolelle. Lakitasolla käytetäänkin alentuneesti työkykyinen -termiä, joka näyttäytyy pikemminkin osatyökykyisten sisäisenä ryhmänä, kuin osatyökykyisiä kokonaisuutena edustavana ilmaisuna.
Esimerkiksi henkilö, jonka toimintakyky vaihtelee, jonka mielenterveyden haasteet ovat vielä diagnosoimatta tai jonka työllistymistä rajoittaa elämänkriisi tai muu arjen kuormitus, ei välttämättä täytä palkkatuen kriteereitä, vaikka tuen tarve olisi aito. Rajaus aiheuttaa ongelmia myös niiden henkilöiden osalta, jotka viimekädessä saavat diagnoosin.
Työterveyslaitoksen ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen työkykyohjelman laajennushankkeen tuloksia esittelevässä tutkimuksessa todetaan, että työkykyä heikentävä sairaus tai vamma on yhteydessä heikentyneeseen työmarkkina-asemaan jo vuosia ennen varsinaisen diagnoosin saamista. Tällöin henkilö jää palkkatuen ulkopuolelle juuri silloin, kun tuki voisi olla ratkaisevin.
Diagnoosi ei kerro koko tarinaa
Osatyökykyisyys on monimuotoinen ilmiö, joka ei typisty pelkkään lääketieteelliseen diagnoosiin. Viime vuosina yksilön työkykyä ja tätä kautta osatyökykyisyyttä koskeva tarkastelu on suunnattu entistä enemmän pois diagnoosia painottavista katsannoista kohti kokonaisvaltaisempia toimintakykyä kuvaavia malleja.
Yksilön työkykyä voidaan hahmottaa esimerkiksi tasapainomallin kautta moniulotteisena, vuorovaikutuksellisena ja dynaamisena tilana, jossa yksilön fyysinen ja psyykkinen toimintakyky, osaaminen, sosiaaliset taidot ja motivaatio asettuvat suhteeseen työn vaatimusten kanssa.
Osatyökykyisyyttä voidaan hahmottaa myös eletyn työkyvyn käsitteen kautta, jossa yksilön kokemus omista mahdollisuuksistaan ja rajoitteistaan kytkeytyy terveydentilaan, ammattiin, työuran vaiheeseen, elämäntilanteeseen ja suhteeseen omaan työhön ja työyhteisöön. Osatyökykyiset eivät siis ole homogeeninen ryhmä vaan joukko yksilöitä, joiden työkyky rakentuu erilaisten tarpeiden, vahvuuksien ja taustojen vuorovaikutuksesta.
Tästä syystä diagnosointivaatimus palkkatuen portinvartijana on ongelmallinen. Se palauttaa osatyökykyisyyden juurisyyt yksinomaan terveydentilaan, vaikka ilmiö on laajempi. Asiaa on korostettu osatyökykyisyyden ympärillä käydyssä keskustelussa, eikä osatyökykyisten ryhmää tulisi rajata vain lääketieteellisten diagnoosien perusteella.
Paikalliset tukimuodot täydentävät järjestelmää, mutta sisältävät myös riskejä
Palkkatukimäärärahojen ehtyessä kunnat ovat kehittäneet omia palkkatuen tapaisia työllistämisen tukimuotojaan. Esimerkkeinä tällaisista malleista toimivat muun muassa Helsingin työnantajille suunnattu Helsinki-lisä ja Espoon nuorten rekrytointituki. Taustalla vaikuttaa palkkatukimäärärahojen niukkuuden lisäksi todennäköisesti kuntien laajentunut rahoitusvastuu työttömyysetuuksista sekä aito halu löytää joustavia ratkaisuja työllistymisen tueksi.
Paikalliset tukimallit voivat tarjota palkkatukea joustavamman reitin osatyökykyisille, koska tukimallit eivät ole sidottuja samaan lakisääteiseen kohderajaukseen. Ne voivat mahdollistaa diagnoosivaatimuksesta riippumattoman palkkakustannusten kattamisen sekä tukea osa-aikaisuutta, porrastettua työllistymistä tai muita yksilöllisiä ratkaisuja, jotka vastaavat paremmin osatyökykyisten monimuotoisen joukon tarpeisiin.
Paikallisiin tukiin liittyy kuitenkin yhdenvertaisuusriski, joka on syytä tunnistaa. Jos tuen ehdot rakentuvat täyteen työpanokseen, tiettyyn vähimmäistyöaikaan tai pitkään työsuhteeseen, osa osatyökykyisistä voi jäädä niiden ulkopuolelle, vaikka juuri heidän työllistymisensä tukeminen olisi yhdenvertaisuusnäkökulmasta erityisen perusteltua. Kyse voi olla välillisestä syrjinnästä, jossa näennäisesti yhdenmukaiset kriteerit kohdistuvat epäedullisesti niihin, joiden toimintakyky tai työssä jaksaminen poikkeaa hiljaisesti oletetusta normista.
Joustavuus ja oikeudellinen kestävyys eivät sulje toisiaan pois
Kunnan kehittämät työllistämistuet perustuvat kuntien itsehallintoon. Kunnalla on oikeus kehittää alueensa työllisyyttä tukevia toimenpiteitä, mutta samalla sen on toiminnassaan noudatettava yhdenvertaisuuslakia. Tämä tarkoittaa käytännössä, että myös paikallisten tukimallien ehtoja laadittaessa on arvioitava niiden tosiasiallisia vaikutuksia osatyökykyisten asemaan.
Joustavuus ei siis saa tarkoittaa oikeudellisten reunaehtojen hämärtymistä. Mitä laajemmin paikallisia tukimalleja kehitetään, sitä tärkeämpää on huolehtia avoimista kriteereistä, yhdenvertaisuuden arvioinnista ja siitä, että tuki todella tavoittaa myös ne osatyökykyiset, joiden työmarkkina-asema on kaikkein heikoin. Niiden yksilöiden osalta, jotka jäävät paikallisten tukien myöntämiskriteerien ulkopuolelle, on mietittävä vaihtoehtoisia järjestelyjä, joilla tukien yhdenvertainen kohdentuminen voidaan taata.
Osatyökykyisten potentiaali on tunnistettava rohkeammin
Osatyökykyisyys on samanaikaisesti sekä määrällisesti merkittävä että määritelmällisesti avoin ilmiö. Näiden henkilöiden joukko muodostaa merkittävän työntekijäryhmän, jonka potentiaalia ei vielä täysin hyödynnetä. Palkkatuki ja paikalliset työllistämisen tuet mahdollistavat osatyökykyisten työllistymismahdollisuuksien parantamisen, mutta tukien tehokas kohdentuminen edellyttää, että osatyökykyisyys ymmärretään entistä kokonaisvaltaisemmin ja ryhmän monimuotoisuus huomioidaan niin lainsäädännössä kuin paikallisten tukien ehtoja laatiessa.
Kun osatyökykyisten arvo ja potentiaali tunnistetaan aidosti, avautuu mahdollisuus rakentaa työmarkkinoita, joilla tukitoimenpiteet mahdollistavat jokaisen osallistumisen omien edellytystensä mukaisesti. Tämä on oikeudenmukaisempaa, inhimillisempää sekä taloudellisesti viisaampaa.
Tutustu selvitykseen täältä: Osatyökykyisten työllistymisen tukeminen: lakisääteisen palkkatuen kohderyhmän rajaus sekä paikallisten vaihtoehtoisten tukimuotojen riskit ja mahdollisuudet