Työttömyys on jatkuvaa uusien tulevaisuuksien rakentamista ja niiden hautaamista
Valmistuin kaksi vuotta sitten solubiologian tohtoriksi. Erikoistuin suusyöpätutkimukseen. Väitöskirjaa kirjoittaessa ajattelin, että valmistumisen jälkeen voisin pitää hetken taukoa ennen kuin valitsisin työpaikan – vielä pari vuotta aiemmin lähes kaikki väitelleet työllistyivät heti. Sitten työtilanne muuttui rajusti.
Nyt minun kanssa samoista paikoista kilpailevat ihmiset, joilla on viisitoista vuotta kokemusta. Minulle sanotaan usein, että valinta kohdistui hakijaan, jolla oli juuri tästä työstä enemmän kokemusta.
Työnhaussa innostus ja pettymykset seuraavat toisiaan
Raskainta on, että jokainen hakemus vaatii aidon innostuksen.
Alan miettiä, millaista elämä olisi siinä työssä. Millainen työmatka minulla olisi, millaisia työkaverit olisivat, millainen arki odottaisi. Rakennan mielessäni tulevaisuuden ja sitten tulee hylkäys.
Ja seuraavan hakemuksen kohdalla kaikki pitää rakentaa mielessä uudelleen.
Moni sanoo vain, että ”uutta matoa koukkuun”. Minusta se tuntuu enemmän suruprosessilta.
Ensimmäisen vuoden ajan olin vielä ihan ok. Jaksoin uskoa, että töitä vielä löytyy.
Haaveissa oman työllistymispolun luominen
Viime aikoina olen alkanut ajatella, että minun täytyy luoda työpaikkani itse. Olen nyt perustamassa yritystä sen tutkimuksen ympärille, jota tein väitöskirjassani. Haluaisin tehdä juuri sitä työtä, johon olen kouluttautunut.
Toivoisin, ettei yrittämistä tehtäisi työttömälle niin vaikeaksi. Haluan rakentaa itselleni uuden polun, mutta tuntuu, että järjestelmä toivoisi minun vain odottavan?