Ami-säätiön Hakijat-kampanjassa elo–syyskuussa 2026 esiteltiin kuuden työttömän työnhakijan tarina. Kampanjassa esiintyneiden työnhakijoiden muotokuvat olivat 20.8.–13.9. esillä samannimisessä näyttelyssä Suomen kansalaismuseossa Helsingin päärautatieasemalla. Tässä kirjoituksessa näyttelyn tuottaja Ilona Rautahonka pohtii työttömyyttä hakijan näkökulmasta.
Istun koneen äärellä. Lähetän hakemuksia hakemuksen perään. Välillä käyn työhaastattelussa; innostun, toivon ja lannistun. Yhä uudelleen.
Ja kaiken aikaa jossain taustalla jäytää epäilys. Onko jossain työpaikkailmoitus, jota en ole huomannut? Tilaisuus, johon olisi pitänyt osallistua? Hakemus, jota olisi voinut vielä hioa pidemmälle? Olisiko CV voinut olla eri järjestyksessä? Pitääkö täydennyskouluttautua, uudelleenkouluttautua, opiskella itsenäisesti?
Työtön rakentaa jatkuvasti omaa tulevaisuuttaan. Mitä minusta tulee? Kysymys pirstaloituu tuhanneksi palaksi: mitä minusta voi tulla, mitä minusta kannattaa tulla, miksikä minä osaisin tulla, miksi minä haluaisin tulla. Kuka, mitä, miksi, milloin, miten.
Työttömyyden aikana joutuu rakentamaan omaa tulevaisuuttaan samalla, kun sille ei tunnu olevan mitään varmaa perustaa. Työnhaku täyttää helposti kaiken ajan ja ajatukset, mutta silti mikään ei tunnu olevan varsinaisesti tapahtumassa.
Hakijat-näyttelyn haastatteluissa työnhaun arki näyttäytyi kaikessa koruttomassa konkreettisuudessaan. Yksi haastateltavista kertoi rekrytointiprosesseista, jotka saattavat sisältää viisi tai kuusi vaihetta. Toinen kertoi tekoälyhaastatteluista. Hakemusta kirjoittaessa voi käyttää tuntikausia siihen, että perehtyy organisaatioon, yrittää ymmärtää tehtävää ja miettii, millainen ihminen hakemusta lukee ja mitä hän haluaa nähdä. Tai lukeeko hakemusta ihminen lainkaan.
Ja sitten sähköpostiin saattaa tulla viesti: ”Kiitos hakemuksestasi. Saimme 600 hakemusta, ja käymme niitä parhaillaan läpi.”
Työnhakijalta vaaditaan valtavasti aktiivisuutta, vaikka ulospäin hän saattaa näyttää ihmiseltä, joka vain odottaa. Hän kirjoittaa, opiskelee, valmistautuu, harjoittelee, muokkaa CV:tään ja yrittää uudelleen. Samalla pitäisi pysyä selvillä siitä, mitä työmarkkinoilla juuri nyt tarvitaan ja jaksaa uskoa siihen, että seuraava hakemus voi johtaa johonkin.
Hakijat-näyttelyn haastattelut avasivat hyvin silmät sille, kuinka laaja-alaisesti työttömyys koskettaa ihmisiä. Taloudellisesti, sosiaalisesti, henkisesti, fyysisesti. Jatkuvan odotustilan sietäminen, jatkuva tulevaisuuskuvien rakentaminen ja niiden luhistuminen on raskasta.
Olen itse kokenut työttömyyttä nyt reilun vuoden. Tiedän, miltä tuntuu, kun työnhaku alkaa vähitellen ulottua omaan käsitykseen itsestä: osaanko, teenkö tarpeeksi? Mitä minä voin edes tarjota yhteiskunnalle?
Työttömyys on tilanne, ei hakijaa määrittelevä tekijä
Näyttelyä varten tehtyjen haastattelujen jälkeen olo ei silti ollut koskaan lannistunut. Tapasin vahvoja, sinnikkäitä ja yritteliäitä ihmisiä. Sain heiltä energiaa. Työnhakijasta voi ulkopuolelta katsottuna tulla helposti passiivinen hahmo: ihminen, joka odottaa. Minulle välittyi aivan päinvastainen kuva.
Näissä kohtaamisissa työttömyys oli ennen kaikkea yksi osa ihmisten elämäntilannetta, ei asia, joka määrittelisi heitä. Haastattelutilanteissa edessäni ei ollut ”työtön”, vaan ihminen, jolla oli osaamista, kokemusta, suunnitelmia, toiveita ja kyky tehdä.
Näyttelyä tehdessä olen usein vaikuttunut siitä, millainen kyky sopeutua ja selvitä haastattelemillani henkilöillä on. Työttömyys on raskasta – siitä ei pääse mihinkään. Työttömiä en kuitenkaan surkuttelisi tai säälisi. Olen omin silmin nähnyt, millaista tarmoa, kyvykkyyttä ja tekemisen tahtoa heiltä löytyy. Sen sijaan, että näkisimme ihmisen ensin työttömänä, voisimme nähdä ihmisen, jonka elämässä työttömyys on tällä hetkellä yksi olosuhde muiden joukossa.
Työttömyys ja työttömyyteen liitetty toivottomuus kytkeytyvät valitettavan usein työttömään itseensä. Työttömyys on helposti musta aukko työelämän raoissa, epäonnistunut tai keskeytynyt tarina.
Työttömyys ei kuitenkaan ole vain katkos. Se voi olla aikaa, jolloin omaa osaamista ja minuutta hiotaan. Työtön suuntaa itseään uudelleen. Joskus se voi olla myös hetki, jolloin joutuu kysymään itseltään, mitä työllä oikeastaan haluaa saavuttaa ja millaista työtä haluaa tehdä. Yksi Hakijat-näyttelyn haastatelluista oli irtisanoutunut menestyksekkään uran jälkeen, koska halusi suunnata kohti työtä, jossa omat vahvuudet pääsisivät paremmin esille ja jossa hän voisi tehdä työtä, joka tuntuisi merkitykselliseltä. Hänen tarinassaan työttömyys ei näyttäytynyt vain menetyksenä, vaan myös osana muutosta kohti jotakin parempaa.
Ehkä juuri siksi näyttelyn nimeksi valikoitui Hakijat. Haastateltavamme eivät ole vain työnhakijoita. He hakevat työtä, mutta myös suuntaa, paikkaa, mahdollisuuksia ja joskus aivan uutta tapaa rakentaa omaa elämäänsä. He etsivät paikkaa, missä heidän osaamisensa voisi olla hyödyksi ja missä he itse voisivat olla omalla sijallaan, osana yhteiskuntaa.
Kiitos kaikille haastateltaville. Kiitos tarinoistanne ja siitä työstä, jota teette tulevaisuutenne eteen silloinkin, kun sitä ei ulospäin nähdä.
Ilona / Hakijat-näyttelyn tuottaja
Tutustu Hakijat-kampanjaan täällä: Katso työttömyyden ohi. Tunnista osaaminen.