Ketkä ovat heikoimmassa työmarkkina-asemassa olevat? Laadimme akateemisen kirjallisuuskatsauksen käsitteistä, kategorioista ja kategorisoinnin ongelmista.
Kysymys joka vaikuttaa yksinkertaiselta
Kun puhumme heikossa työmarkkina-asemassa olevista, oletamme usein tietävämme, ketkä tähän ryhmään kuuluvat. Suomalainen julkinen keskustelu ja työvoimapolitiikka ovat omaksuneet vakiintuneen listan: pitkäaikaistyöttömät, pitkittyneen NEET-statuksen nuoret, osatyökykyiset, maahanmuuttajat ja yli 55-vuotiaat. Lista toistuu ministeriöiden raporteissa, järjestöjen ohjelmissa, akateemisissa artikkeleissa ja arkikeskustelussa lähes muuttumattomana. Kuitenkin mitä tarkemmin lukee tutkimuskirjallisuutta, sitä epätarkemmaksi listan rajat käyvät. Kategorioiden takana avautuu monikerroksinen kenttä, jossa määrittelijöiden valinnat, hallinnolliset tarpeet ja teoreettiset oletukset risteävät.
Tämä kirjallisuuskatsaus kysyy nimenomaan tätä epätarkkuutta. Ketkä määritellään heikoimmassa työmarkkina-asemassa oleviksi? Kuka määrittelee? Miksi? Ja mitä määritelmät tuottavat, mitä ne tekevät näkyväksi ja minkä ne sulkevat ulos? Kevään 2026 kirjoituksissani olen tuonut esille heikommassa työmarkkina-asemassa oleviin ryhmiin liittyviä teemoja. Ami-säätiön syksyn 2026 seminaari 8.10.2026 Potentiaali esiin! Työmarkkinoiden katveesta keskiöön jatkaa aihepiirin parissa.
Blogissa kehys saa tässä yhteydessä tärkeän reunan: ennen kuin osaaminen voidaan tuoda katveesta keskiöön, on kysyttävä, kenen näkökulmasta ja millä määrittelyllä katve on alun perin syntynyt. Kategorisointi ei ole neutraalia tilastointia. Se on yksi keskeinen tapa, jolla yhteiskunta tekee ihmisiä ja heidän asemiaan ymmärrettäväksi ja samalla hallittavaksi.
Katsaus rakentuu integratiivisen ja kriittisen kirjallisuuskatsauksen yhdistelmäksi. Ari Salminen (2023, Mikä kirjallisuuskatsaus?) erottaa kolme päätyyppiä: kuvailevan (laaja-alaisin, väljin menetelmin), systemaattisen (tarkkojen seulomiskriteerien varainen) sekä meta-analyysin. Hannah Snyder (2019, Journal of Business Research) puolestaan jakaa katsaukset systemaattiseen, semi-systemaattiseen ja integratiiviseen, joista viimeinen sopii erityisesti käsitteelliseen kentän jäsentämiseen ja teorian rakentamiseen. Richard Torraco (2005) on perustellut integratiivisen katsauksen arvoa nimenomaan tilanteissa, joissa tutkimuskirjallisuus on hajanaista ja käsitteistö epävakaata, ja juuri tällainen on tilanne suomalaisessa keskustelussa heikoimmassa työmarkkina-asemassa olevista. Tämä katsaus yhdistää siten kuvailevan kartoituksen (mitä kategorioita käytetään) kriittiseen luentaan (mitä kategorisointi tuottaa) Bacchin WPR-kehyksen ja foucaultlaisen kategorisaatioanalyysin avulla.
Lähdepriorisointi on selkeä: ensisijaisena on suomalainen tutkimus, toissijaisena pohjoismainen, kolmanneksi eurooppalainen ja täydentävänä brittiläinen ja amerikkalainen tutkimus.
1. Käsitteen sumeat reunat: mistä puhumme, kun puhumme heikoimmasta työmarkkina-asemasta?
Suomalainen tutkimus käyttää rinnakkain useita osittain päällekkäisiä käsitteitä, joista yksikään ei ole täysin vakiintunut. Vates-säätiö huomauttaa, että ”ryhmän tarkka määrittely kuitenkin puuttuu, mikä vaikeuttaa kokonaiskuvan muodostamista heidän työllisyystilanteestaan, ja tämä toteamus pätee yhtä lailla akateemiseen kirjallisuuteen kuin järjestökenttään. Käsitteistö näyttää tältä:
Heikossa työmarkkina-asemassa olevat on viime vuosina yleistynyt sateenvarjokäsitteenä erityisesti järjestökentällä ja sosiaalipolitiikan tutkimuksessa. Käsite painottaa asemaa relaationa – heikkoutta jonkin suhteen, ei yksilön ominaisuutena, ja sallii moninaisten tilanteiden niputtamisen. Turun yliopiston INVEST-yksikön kirjoituksessa van Gerven ja kumppanit (2022) toteavat: ”Perinteisesti heikossa työmarkkina-asemassa olevina henkilöinä on nähty koulutuksen ja työn ulkopuolella olevat NEET-nuoret, osatyökykyiset, maahanmuuttajat ja yli 55-vuotiaat henkilöt.” Käsitteen vahvuus on sen joustavuus, heikkous saman asian kääntöpuoli: mikä tahansa rajaus on aina osittainen.
Vaikeasti työllistyvät on vahvasti hallinnollinen käsite. Sotkanet määrittelee sen tarkasti: ”Vaikeasti työllistyvien ryhmään luetaan pitkäaikaistyöttömät, rinnasteiset pitkäaikaistyöttömät, palveluilta työttömäksi jääneet ja palveluilta palveluille siirtyneet.” Tässä määritelmässä vaikeus paikantuu työnhakijahistorian rakenteeseen, ei yksilön ominaisuuksiin. Asplundin ja Koistisen (2014) TEM:n laajassa kirjallisuuskatsauksessa Onko työmarkkinoilla tilaa kaikille? käytetään rinnakkaista käsitettä erityisryhmät, joka pitää sisällään nuoret, maahanmuuttajat, osatyökykyiset ja pitkäaikaistyöttömät.
Rakenteellisesti työttömät tai rakennetyöttömät korostavat työmarkkinoiden makrotason ongelmaa. EVA:n analyysi vuodelta 2025 (Pyykkönen) väittää, että ”yli puolet työttömistä on vaikeasti työllistettäviä rakennetyöttömiä”, mikä tuottaa erilaisen tulkintakehyksen kuin yksilölähtöiset käsitteet.
Syrjäytyminen ja syrjäytymisvaarassa olevat ovat yksi suomalaisen sosiaalipolitiikan latautuneimpia käsitteitä. Tuula Helne ja Antti Karisto ovat selvittäneet käsitteen tulon suomenkieliseen sanastoon 1980-luvun alkupuolella, sitä ennen Nykysuomen sanakirja ei tunnistanut sanaa lainkaan. Helne (2002) on argumentoinut, että ”on parempi puhua syrjäytymisestä syrjäytyneiden sijaan”, koska aktiivinen substantiivi tuottaa pysyväksi luokitellun toiseuden. Helne on myös tunnistanut (1998, 2002, 2004) miten syrjäytymispuhe asettuu osaksi uusliberalistista hallintaa, mutta sisältää myös solidaarisuuden aineksia. Olennaista on hänen sosiaalisen diskvalifikaation -käsitteensä, jonka Helne lainaa Serge Paugamilta (1991): heikoimpaan asemaan joutuminen ei tapahdu vain ihmisille vaan myös ihmisten suhteen, sillä heistä tehdään toisia.
Marginalisaatio ja huono-osaisuus ovat käsitteitä, joita Helne ja muut ovat suosineet syrjäytymisen rinnalla tai sen sijaan. Sosiaalipoliittinen tutkimus on pitkälti siirtynyt käyttämään näitä neutraalimpia muotoiluja syrjäytymisen sijaan, mutta julkiseen kieleen syrjäytyminen on jäänyt.
Prekariaatti – Guy Standingin laajalti tunnetuksi tekemä käsite – on saanut Suomessa oman tutkimusperinteensä. Pasi Pyöriän ja Satu Ojalan tutkimukset (2012, 2018) operationalisoivat prekariaatin viiden kriteerin avulla: määräaikainen tai vuokratyö, työmarkkinariski toteutunut, työmarkkinariskin pelko, ylikoulutus ja pelko huonoista työllistymismahdollisuuksista. Heidän tuloksensa on, että noin 10–12 % suomalaisista palkansaajista voidaan luokitella prekaariin asemaan vuosina 1984–2018. Pyörän ja Ojalan analyysi kiistää väittämät, joiden mukaan prekarisaatio olisi voimakkaasti edennyt on kiistanalainen havainto, sillä esimerkiksi Jukka Peltokoski on huomauttanut, että tutkimus jättää ulkopuolelle yksinyrittäjät, työttömät ja työvoimapoliittisten toimenpiteiden kohteet.
NEET (Not in Employment, Education or Training) on eurooppalainen tilastokategoria, joka on Suomessa virallistettu Tilastokeskuksen ja THL:n raportoinneissa. Tilastokeskus toteaa NEET-statuksen olevan ”osittain varsin tavallinen vaihe nuoren elämässä” mutta korreloivan kasaantuvien hyvinvointiongelmien kanssa. Käsitettä on avattu tarkemmin myös Ami-säätiön toimesta.
Vulnerable workers, marginalised groups, disadvantaged groups ovat englanninkielisen kirjallisuuden keskeisiä käsitteitä, joita käytetään myös eurooppalaisissa politiikkadokumenteissa (Cedefop, ILO, OECD, EU). Niiden suomennokset ovat vakiintumattomia, ja eri tutkijat käyttävät niitä eri merkityksissä.
Käsitteiden kirjo ei ole vain tutkijoiden hajamielisyyttä. Se kertoo siitä, että kohde on todellisuudessa heterogeeninen, ja jokainen käsite valaisee siitä eri puolen. Pertti Koistinen (2014, Työ, työvoima ja politiikka) on argumentoinut, että suomalainen työpolitiikan tutkimus on kärsinyt ajantasaisen perusteoksen puutteesta juuri siksi, että käsitteet ja teoriat eivät ole jäsentyneet kokonaisuudeksi. Asplundin ja Koistisen kirjallisuuskatsaus muistuttaakin esipuheessaan: ”tarkastellut erityisryhmät eivät ole puhtaasti erillisryhmiä, vaan on yleistä, että sama henkilö voi kuulua yhtä aikaa enemmän kuin yhteen näistä eri ryhmistä.”
2. Kategoriat: viralliset ryhmittelyt ja niiden tutkimuksellinen perusta
Tutkimuskirjallisuudessa toistuvat seuraavat kategoriat. Esitän ne tässä siinä järjestyksessä, jossa ne suomalaisessa tutkimuksessa yleisimmin tunnistetaan.
Pitkäaikaistyöttömät ja rakennetyöttömät
Pitkäaikaistyöttömät (vähintään 12 kuukautta yhdenjaksoisesti työttöminä työnhakijoina olleet) ovat selkein hallinnollinen kategoria. Sotkanet erottaa lisäksi rinnasteiset pitkäaikaistyöttömät (16 kuukauden aikana yhteensä 12 kuukautta työttömänä). Kuntoutussäätiön tutkimus (2013) helsinkiläisistä vaikeasti työllistyvistä osoitti, että ryhmä on iäkkäämpi, heikommin koulutettu ja kärsii muuta väestöä yleisemmin pitkäaikaissairauksista ja vajaakuntoisuudesta. TEM:n vuoden 2011 selvitys (Vaikeasti työllistyvien tilannetta ja palveluita selvittävä tutkimus) totesi: ”Vaikeasti työllistyvät ovat muihin työttömiin verrattuna iäkkäämpiä, useammin naisia, alhaisemman koulutustason omaavia ja asuvat vaikean työttömyyden alueilla.”
NEET-nuoret
NEET-indikaattori on hallinnollinen ja eurooppalainen, mutta sen sosiaalipoliittinen lataus on suomalaisessa keskustelussa voimakas. Tilastokeskuksen analyysit ovat vahvistaneet, että NEET-status korreloi toimeentulotuen tarpeen, mielenterveysongelmien, rikollisuuden, teiniraskauksien ja perusasteen koulutuksen varaan jäämisen kanssa. Samalla NEET-käsitettä on kritisoitu sen leimaavuudesta ja epämääräisyydestä – Järvinen ja Jahnukainen (2001), Helne (2002) ja Sandberg (2015) ovat huomauttaneet, että käsite niputtaa hyvin erilaisia elämäntilanteita yhdeksi statukseksi. Tampereen yliopiston tuore väitöskirja (Tampereen yliopiston väitöskirjat 1409, Stigma ja tunnustus työn ja koulutuksen ulkopuolella) nostaa esiin, että NEET-käsite ”on kehitetty hallinnolliseen tarpeeseen mitata niiden nuorten määrää, jotka eivät osallistu yhteiskuntaan tavanomaisella tavalla – olemalla koulutuksessa, työssä tai harjoittelussa.” NEET-nuorista löytyy myös syventävää tietoa Ami-säätiön työmarkkinatiedon sivuilta.
Osatyökykyiset ja täsmätyökykyiset
THL:n määritelmän mukaan ”osatyökykyinen on henkilö, jolla on käytössään osa työkyvystään ja halu tämän kyvyn käyttämiseen”, ja kategoriaan voivat kuulua ”vammaiset, pitkäaikaissairaat, vakavasta sairaudesta toipuvat, elämänkriisin kokeneet sekä myös pitkäaikaistyöttömät. Käsite on jäljitettävissä historiallisesti vajaakuntoisuus-käsitteeseen, joka korvattiin osatyökykyisellä – ja viime aikoina osatyökykyisyyttä on edelleen alettu nimittää täsmätyökyvyksi (Kuntoutussäätiö, Live-säätiö). Käsiteketju vajaakuntoinen → osatyökykyinen → täsmätyökykyinen on hyvä esimerkki kategorisointitekniikan kielellisestä kehityksestä: jokainen siirtymä pyrkii häivyttämään aiemman käsitteen leimaavuutta. STM:n tutkimus (2025:5) toteaa ryhmän olevan ”heterogeeninen populaatio”, jonka kohdalla ”varhainen tunnistaminen” eri alaryhmiksi olisi olennaista palveluiden parantamiseksi.
Maahanmuuttajat ja vieraskieliset
Asplundin ja Koistisen (2014) katsauksen yksi neljästä erityisryhmästä. Kuntoutussäätiön Helsinki-tutkimuksessa kolmannes vaikeasti työllistyvistä oli vieraskielisiä. Annika Forsanderin (2001, 2007) klassiset työt ovat osoittaneet, että maahanmuuttajien työmarkkinakiinnittyminen on sukupuolittunutta ja segmentoitunutta. Mankki ja Sippola (2015) ovat esittäneet, että pelkät segmentaatio- ja segregaatioteoriat eivät riitä selittämään ilmiötä, vaan tarvitaan intersektionaalista analyysia – sukupuolen, etnisyyden, kansalaisuuden ja luokan risteämistä. Quivine Ndomon väitöstutkimus (2024) korkeasti koulutetuista maahanmuuttajista ja heidän asemastaan ”työväen aliluokkana” jatkaa tätä linjaa.
Yli 55-vuotiaat / ikääntyneet työnhakijat / konkarit
Ikäsyrjintä ja ikääntyneiden vaikeampi paluu työmarkkinoille on dokumentoitu monessa tutkimuksessa. Pertti Koistisen ja kumppaneiden (2018) tutkimus Työn menetys työuran loppuvaiheessa osoitti, että 45–60-vuotiaina rakennemuutoksissa työnsä menettäneillä on muita suurempi riski päätyä työttömäksi tai työvoiman ulkopuolelle. Pohjoismaisen vertailun mukaan Suomi jää jälkeen muista Pohjoismaista 55–64-vuotiaiden työllisyysasteessa. Asia on myös todettu Ami-säätiön selvityksessä Työttömyysasteet Pohjolan pääkaupunkiseuduilla.
Matalasti koulutetut ja koulupudokkaat
Koulutuksen ulkopuolelle jääminen on yksi vahvimmin työmarkkina-asemaa ennustavista tekijöistä. Asplund ja Koistinen (2014) toteavat: ”heikosti koulutettujen nuorten työmarkkina-asema [on] vaikeutunut” merkittävästi viime vuosikymmeninä. Karviin, OKM:hen ja koulutuspolitiikkaan kytkeytyy laaja kirjallisuus pudokkuudesta ja toisen asteen koulutuksen ulkopuolelle jäävistä.
Mielenterveys- ja päihdeongelmista kuntoutuvat
Tämä kategoria liittyy tiiviisti osatyökykyisyyteen, mutta sitä käsitellään myös erikseen. Sanna Rikalan (2018, Yhteiskuntapolitiikka) tutkimus Masennus, työkyvyttömyys ja sosiaalinen eriarvoisuus nuorten aikuisten elämänkuluissa on osoittanut, että mielenterveysperusteinen työkyvyttömyys kasaantuu heikoimmissa sosiaalisissa asemissa.
Vammaiset
Vates-säätiön ja Live-säätiön työ on dokumentoinut, että vammaisten työllisyysaste on Suomessa selvästi muuta väestöä alempi. Vammaiset luokitellaan usein osatyökykyisten alle, mutta kriittisessä vammaistutkimuksessa on huomautettu, että vammaisuuden kategoria ei ole sama kuin osatyökykyisyys – jälkimmäinen viittaa työkyvyn tilaan, ensimmäinen yhteiskunnan rakenteisiin, jotka tuottavat vammauttavia esteitä.
Romanit ja muut etniset vähemmistöt
Romanien työmarkkina-asema on dokumentoitu erityisen heikoksi useissa STM:n ja sisäministeriön selvityksissä, mutta tutkimuskirjallisuus on suppea. Eurooppalainen kirjallisuus (FRA, EU:n perusoikeusvirasto) tarjoaa täällä laajempaa kuvaa.
Syrjäytymisvaarassa olevat
Tämä laaja ja epämääräinen kategoria on hallinnollisesti tärkeä mutta tutkimuksellisesti ongelmallinen. Helnen ja Hänninen (2004) ovat huomauttaneet, että ”syrjäytymisvaarassa” on kategoria, jossa luokittelu tapahtuu ennakoivasti – ei sen perusteella, mitä on tapahtunut, vaan sen perusteella, mitä saattaa tapahtua. Tämä luo huomattavan vallankäytön avaruuden.
3. Kuka määrittelee? Kategoriapolitiikan toimijakentät
Tutkimuksellisen ja kriittisen luennan kannalta kysymys kuka määrittelee on yhtä tärkeä kuin kysymys mitä. Suomalaisessa kontekstissa määrittelijöitä on useita ja niiden intressit eroavat osin merkittävästi.
Valtio ja ministeriöt. Työ- ja elinkeinoministeriö (TEM) on perinteisesti vastannut työvoimapoliittisesta luokituksesta. Sen määrittelyt – kuten ”vaikeasti työllistyvä”, ”rakennetyötön”, ”rinnasteinen pitkäaikaistyötön” – ovat juridisia ja tilastollisia ja kytkeytyvät etuus- ja palveluoikeuksiin. Sosiaali- ja terveysministeriö (STM) puolestaan vastaa osatyökykyisten, kuntoutujien ja sosiaalipalveluiden piirissä olevien luokitteluista. Opetus- ja kulttuuriministeriö (OKM) operoi koulutuspudokkuuden, NEET-statuksen ja nuorisotakuun parissa. Asplundin ja Koistisen (2014) raportin esipuheessa neuvotteleva virkamies Pekka Tiainen toteaa olennaisen: ”näiden erityisryhmien määrittelyssä on pääsääntöisesti noudatettu työvoima- ja sosiaaliviranomaisten käyttämiä luokituksia, jotka tyypillisesti perustuvat etuisuuksien saamisen ehtoja koskeviin määrityksiin.”
Tämä on tärkeä huomio: hallinnolliset kategoriat eivät ole syntyneet työmarkkinoiden todellisuuden teoreettisesta analyysista, vaan etuusjärjestelmän hallinnollisesta logiikasta. Se, kenet luokitellaan vaikeasti työllistyväksi, riippuu siitä, kuinka monta päivää työmarkkinatukea on saanut, ei siitä, mistä rakenteellisista syistä työllistyminen on vaikeaa.
Tilastoviranomaiset ja kansainväliset järjestöt. Tilastokeskus, Eurostat, OECD, ILO ja Cedefop tuottavat luokituksia, jotka kelluvat hallinnollisten ja tutkimuksellisten kategorioiden välimaastossa. NEET on tästä paradigmaattinen esimerkki: alkuperäinen brittiläinen hallinnollinen termi 1990-luvulta, joka on kansainvälistynyt indikaattoriksi ja siten myös tutkimuskategoriaksi. Tilastoviranomaisten kategoriat saavat usein ”luonnollisen” statuksen, vaikka niiden takana on aina poliittisia valintoja siitä, ketä mitataan ja miten.
Tutkijat. Tutkijakentällä määrittelyjen poliittinen lataus ja teoreettiset taustaoletukset vaihtelevat suuresti. Taloustieteellisesti orientoitunut työmarkkinatutkimus (Esim. Etla, VATT) operoi pitkälti hallinnollisilla kategorioilla ja käyttäytymistaloustieteen kehyksellä. Sosiaalipoliittinen ja sosiologinen tutkimus (Helne, Saari, Karjalainen, Keskitalo, Rikala, Tarkiainen) on usein kriittisempää kategorisointia kohtaan ja korostaa rakenteellisia selityksiä. Työelämän tutkimus (Pyöriä, Ojala, Koistinen) operoi prekariaatin ja työmarkkinariskien käsitteillä. Nämä tutkimustraditiot eivät aina puhu samaa kieltä.
EU ja kansainväliset toimijat. EU:n työllisyyspolitiikan kategoriat (vulnerable workers, NEETs, long-term unemployed, persons with disabilities) ohjaavat kansallista tilastointia ja rahoitusta. Euroopan sosiaalirahaston rakennerahastot kanavoivat resursseja tiettyihin määriteltyihin kohderyhmiin, ja samalla kategoriat tulevat osaksi suomalaista hallintoa.
Järjestöt ja palveluntuottajat. Vates-säätiö, Soste, Live, Kuntoutussäätiö, Diakonia-ammattikorkeakoulu, työpajakenttä (Into ry) ja monet muut tuottavat omia määrittelyitään, jotka poikkeavat osin viranomaiskielestä. Niiden kategoriat painottavat usein toimijuutta, voimavaroja ja oikeuksia – tästä syntyy esimerkiksi siirtymä ”vajaakuntoisesta” ”täsmätyökykyiseen”. Järjestökenttä on usein kategoriapolitiikan etujoukko, joka tuottaa kielellisiä uudistuksia, jotka sitten siirtyvät hitaammin viranomaiskäyttöön.
Asiakkaat itse. Tämä on ehkä eniten laiminlyöty määrittelijä. Janus-lehdessä (2021) julkaistu artikkeli Palvelut ja etuudet heikossa työmarkkina-asemassa olevien toimijuuden tukena tarkasteli ryhmähaastatteluaineistoa 37 ihmiseltä eri puolilla Suomea ja osoitti, että heidän omat määrittelynsä tilanteestaan poikkeavat usein hallinnollisista. He paikantavat ongelmansa ”palvelujen organisoimisen tapoihin, ammattilaisten toimintakäytäntöihin sekä etuusjärjestelmän sääntöihin ja tulkintaan”, toisin sanoen järjestelmään, ei itseensä.
4. Miksi määritellään?
Kategorisointi ei tapahdu syyttä. Tutkimuskirjallisuudesta voi tunnistaa ainakin viisi keskeistä funktiota.
Ensinnäkin palveluiden kohdentaminen. Hallinto tarvitsee kategorioita kohdistaakseen niukkoja resurssejaan. Kun tiedetään, ketkä ovat ”vaikeasti työllistyviä”, voidaan suunnata heille palkkatukea, valmennusta tai kuntoutusta. Tämä on rationaalinen, ja paikoin pakottava, hallinnollinen logiikka. Aiheeseen liittyen suosittelen tutustumaan Ami-säätiön korkeakouluharjoittelija Axel Nordbäckin selvitykseen Osatyökykyisten työllistymisen tukeminen: lakisääteisen palkkatuen kohderyhmän rajaus sekä paikallisten vaihtoehtoisten tukimuotojen riskit ja mahdollisuudet.
Toiseksi tilastointi ja vertailu. Eurooppalainen ja kansainvälinen vertailu vaatii standardoituja kategorioita. NEET, pitkäaikaistyöttömyys, työllisyysaste ikäryhmittäin – nämä mahdollistavat sen, että voidaan sanoa Suomen jäävän jälkeen Pohjoismaisesta keskitasosta. Tämä on tärkeää tietoa politiikan tueksi.
Kolmanneksi tutkimus. Tutkijoiden täytyy operationalisoida abstrakteja käsitteitä mitattaviksi muuttujiksi. Pyöriän ja Ojalan viiden kriteerin prekariaattimittari on tästä esimerkki, sillä vasta operationalisointi mahdollistaa empiirisen tutkimuksen.
Neljänneksi poliittinen huomio ja resurssien jako. Kategoria, joka pääsee politiikan agendalle, saa rahoitusta ja huomiota. NEET-keskustelu, osatyökykyisten OTE-kärkihanke, palkkatuki, kuntouttava työtoiminta, kaikki nämä rakentuvat tunnistetuille kategorioille. Heikki Hiilamo, Juho Saari ja Olli Kangas ovat osoittaneet (mm. Eriarvoisuus hyvinvointivaltiossa), että huono-osaisuuden kategorioista käydään jatkuvaa poliittista kamppailua: mitä kategoriaa korostetaan, määrittää myös sen, mihin resurssit ohjautuvat.
Viidenneksi yhteiskunnallinen oikeutus ja moraalitalous. Tarkiaisen (2022) tutkimukset ansaitsevuudesta ja köyhyyspuheesta osoittavat, että kategoriat kytkeytyvät moraalitalouteen: kuka ansaitsee tukea ja millä ehdoilla. Kategoria ”osatyökykyinen” oikeuttaa tuen eri tavalla kuin kategoria ”työtön” tai ”syrjäytynyt”, ja näiden välillä käydään jatkuvaa neuvottelua. Goffmanilainen (1963) stigmateoria kuvaa, miten kategoriat tuottavat moraalisia hierarkioita.
5. Mitä määritelmät tuottavat ja sulkevat pois?
Tämä on katsauksen kriittisin osio ja sen ydin Suunnanetsijä-sarjan ”Katveesta keskiöön” -kehyksen kannalta. Kategorisointi ei ole vain neutraalia luokittelua, vaan se tekee asioita.
Bacchin WPR-kehys: ongelmaesityksen analyysi
Australialaisen Carol Bacchin What’s the Problem Represented to Be? -kehys (Bacchi 2009; 2025) lähtee siitä, että politiikkatoimi sisältää aina implisiittisen ongelmaesityksen. Kun toimitaan pitkäaikaistyöttömyyden poistamiseksi tarjoamalla aktivointitoimia, ”ongelma” representoidaan yksilön motivaation ja työmarkkinakelpoisuuden vajeena. Kun toimitaan tarjoamalla työvoiman kysynnän tukia, ”ongelma” representoidaan työnantajien rekrytointihaluttomuuden vajeena. Sama empiirinen tilanne (pitkäaikaistyöttömyys) saa täysin eri tulkintakehykset.
Bacchin kuusi kysymystä – Mikä on ”ongelma” representoitu olevan? Mitä taustaoletuksia tämä representaatio nojaa? Miten representaatio on syntynyt? Mikä jää problematisoimatta? Mitä vaikutuksia (diskursiivisia, subjektiivisia, eläviä) representaatiosta seuraa? Miten representaatio on tuotettu, levitetty ja puolustettu, ja miten sitä voi häiritä? – soveltuvat suoraan suomalaiseen heikoimman työmarkkina-aseman keskusteluun.
Esimerkki: kun puhutaan ”kannustinloukuista”, ongelmaksi representoidaan etuuksien taso, joka kannustaa työttömyyteen. Kun puhutaan ”rakenteellisesta työttömyydestä”, ongelmaksi representoidaan työmarkkinoiden epäsuhta. Kun puhutaan ”syrjäytymisestä”, ongelma siirtyy yksilön elämänhallintaan. Nämä kolme representaatiota tuottavat kolme eri politiikkatointa ja kolme eri katvetta.
INVEST-blogissa van Gerven ja kumppanit (2022, 2025) huomauttavat, että muissa Pohjoismaissa ”työttömiä pyritään saamaan työmarkkinoille muokkaamalla sosiaaliturvaa joustavammaksi”, kun Suomessa ”taloudelliset kannusteet työntekoon ymmärretään pääasiassa etuuksien tason alentamisena ja sanktioiden tiukennuksena.” Tämä on suora ongelmaesityksen ero.
Foucaultlainen kategorisaatioanalyysi: kategoriat vallankäyttönä
Foucault’n governmentality-käsite (hallinnallisuus) auttaa näkemään, että kategoriat eivät vain kuvaa ihmisiä – ne tuottavat hallintakohteita. Kun ihminen luokitellaan ”osatyökykyiseksi”, hänestä tehdään tietynlaisten interventioiden ja palveluiden objekti. Hän alkaa myös usein tunnistaa itsensä tuon kategorian kautta. Helnen sanoin: syrjäytymispuhe asettuu osaksi uusliberalistista hallintaa.
Kategorisaatio synnyttää myös subjektin: työtön, nuori NEET, osatyökykyinen tai maahanmuuttajataustainen on velvoitettu toimimaan kategoriansa mukaisesti. Aktivointipolitiikka on tästä paradigmaattinen esimerkki – Eeva Keskitalon, Vappu Karjalaisen ja muiden tutkimukset osoittavat, miten aktivointi ei ole vain palvelua vaan myös subjektin tuottamista: aktiivinen, työnhakuun motivoitunut, omaa elämänhallintaansa edistävä yksilö. Foucaultilaisesta näkökulmasta kysymys ei ole siitä, onko tämä sinänsä huono tavoite, vaan siitä, miten kategorian kautta tuotettu subjektiviteetti rajaa muiden olemisen tapojen mahdollisuuksia.
Intersektionaalisuus ja moniperusteinen syrjintä
Yksilölliset kategoriat (osatyökykyinen, maahanmuuttaja, ikääntynyt, nainen) eivät käytännössä ole erillisiä. Mankin ja Sippolan (2015) tutkimus osoittaa, että maahanmuuttajien työmarkkina-asemaa ei voida ymmärtää ilman sukupuolen, etnisyyden, kansalaisuuden ja luokan risteämisen analyysia. Sukupuolentutkimus-lehden (2012) intersektionaalisuus-numero on dokumentoinut, miten suomalainen tutkimus on hyödyntänyt Crenshaw’n alkuperäisen rakenteellisen ja poliittisen intersektionaalisuuden käsitteitä erityisesti maahanmuuttajanaisten kohtaamien ongelmien tutkimuksessa.
Käytännössä tämä tarkoittaa, että henkilö voi yhtä aikaa olla NEET-nuori, maahanmuuttajataustainen, mielenterveyskuntoutuja ja matalasti koulutettu – ja jokainen kategorinen interventio (nuorten palvelu, kotouttamispalvelu, kuntoutus, koulutus) tarttuu vain yhteen ulottuvuuteen. Asplund ja Koistinen muistuttavat: ”sama henkilö voi kuulua yhtä aikaa enemmän kuin yhteen näistä eri ryhmistä.”. Mutta tutkimuksellinen ja palvelujärjestelmän siiloutuminen tekee tästä yksinkertaisesta huomiosta vaikean.
Stigmatisointi ja kategorisoinnin kielteiset vaikutukset
Stigma on Goffmanin (1963) klassisesta teoriasta lähtien tunnustettu kategorisoinnin sivutuotteeksi. Välimäen (2026) väitöskirja Stigma ja tunnustus työn ja koulutuksen ulkopuolella sekä Kuntoutussäätiön Rovamon työ stigmojen kolmiluokkaisesta jaosta osoittavat: kategorisointi voi aiheuttaa ”emotionaalista traumaa, eristää yksilön yhteiskunnasta ja vaikeuttaa ihmisen hoitoon pääsemistä sekä tämän sitoutumista siihen”. Yleisen työttömyyskassan (YTK) ja DrAI-tutkimusyhtiön (2021) sosiaalisen median analyysi osoitti, että työttömyyteen liittyy voimakkaita kielteisiä asenneilmaisuja.
Stigman erityinen muoto on työpoliittisen keskustelun analyyseissa tunnistettu työttömyyden stigma rekrytoinnissa: pidempään työttömänä olleet nähdään vähemmän houkuttelevana työvoimana kuin työsuhteesta toiseen vaihtavat (Oschmiansky et al. 2003; McFadyen 1998; Krug et al.). Tämä on rakenteellinen ongelma, joka jäykistää työmarkkinoita riippumatta yksilön ominaisuuksista. Kuten Suunnanetsijä-blogissa olen aiemmin tuonut esiin, että työttömyyden stigma on ”syvälle juurtunut rakenteellinen ongelma”.
Rakenteelliset vs. yksilölliset selitykset
Yksi suomalaisen heikoimman työmarkkina-aseman keskustelun jatkuva jännite on yksilöllisten ja rakenteellisten selitysten suhde. Yksilölliset selitykset (motivaation puute, osaamisen vajavuus, terveysongelmat, elämänhallinnan haasteet) ohjaavat yksilölähtöisiin interventioihin. Rakenteelliset selitykset (työvoiman kysynnän puute, työnantajien rekrytointikäytännöt, työmarkkinoiden segmentoituminen, syrjintä, sukupuoliset segregaatiot) ohjaavat järjestelmän muuttamiseen.
Doeringerin ja Pioren (1971) klassinen dual labour market theory sekä Lindbeckin ja Snowerin insider–outsider -teoria tarjoavat rakenteellisia kehyksiä. Niiden mukaan työmarkkinat eivät ole yhtenäinen kenttä, vaan jakautuneet ”parempiin” (turvalliset, hyväpalkkaiset työt) ja ”heikompiin” (epävarmat, matalapalkkaiset työt) töihin. ”Heikoin työmarkkina-asema” voi tällöin tarkoittaa heikon työn lukkiutumista, ei yksilön puutetta vaan rakenteellista jakautumista.
Suomalaisessa tutkimuksessa Rita Asplund ja Pertti Koistinen (2014) tunnistavat saman jännitteen: työvoimapoliittinen arviointi on usein keskittynyt yksittäisiin toimenpiteisiin ja niiden vaikutuksiin, jolloin ”toimenpiteet ovat tulleet ikään kuin irrotetuiksi laajemmasta ympäristöstä kuten esimerkiksi siitä, miten työvoiman kysyntä ja työmarkkinoiden rakenteen ja toiminnan kehitys vaikuttavat erityisryhmiksi ajateltujen työttömien nuorten, maahanmuuttajien ja osatyökykyisten sekä pitkäaikaistyöttömien työllistymiseen.”
Pohjoismainen vertailu ja ”syyllistäminen vs. rakenteet” -jännite
Pohjoismaisessa kontekstissa Bjørn Hvinden, Jonas Olofsson, Eskil Wadensjö, Anders Forslund ja muut tutkijat (Fafo Norjassa, IFAU Ruotsissa ja FAOS Tanskassa) ovat dokumentoineet pohjoismaisen ”aktivoivan” sosiaalipolitiikan eri muotoja. Suomi on van Gervenin ja kumppaneiden mukaan kulkenut viime vuosina muista Pohjoismaista poikkeavaa tietä: ”Tanskan työvoimapalvelujen uudistuksessa tavoitellaan työttömien ja heitä auttavien työntekijöiden toimintavapauksien ja luottamuksen lisäämistä, kun taas Suomessa suuntana on sääntelyn kiristäminen, velvoitteiden lisääminen ja etuuksien leikkaaminen.” Tämä on rakenteellinen valinta, joka tuottaa tietynlaisen kategorisoidun subjektin: epäluotettava, kannustettava, sanktioitava.
Mitä määrittelyt sulkevat pois?
Lopulta on kysyttävä, mitä kategoriat eivät näe. Suomalainen heikoimman työmarkkina-aseman keskustelu on perinteisesti niputtanut tiettyjä ryhmiä tarkastelun keskiöön ja jättänyt toiset reunoille. Esimerkkejä:
- Itsensätyöllistäjät, freelancerit ja prekaarit yrittäjät jäävät usein listan ulkopuolelle, vaikka heidän toimeentulonsa epävarmuus on dokumentoitu.
- Työssäkäyvät köyhät (working poor) eivät täytä työttömyyden kategoriaa mutta ovat heikossa työmarkkina-asemassa.
- Hoivavastuita kantavat (erityisesti naiset) ovat osa-aikatyössä tai työvoiman ulkopuolella tavalla, jota ei aina tunnisteta heikoksi asemaksi. Aiheeseen liittyen kannattaa tutustua Ami-säätiön rahoittamaan hankkeeseen: Suomen somaliäitien kokemukset arjesta ja työmarkkinoillekiinnittymisestä.
- Romanit, paperittomat siirtolaiset ja muut systemaattisesti syrjityt vähemmistöt jäävät usein tilastojen ulkopuolelle juuri siksi, että he eivät kiinnity virallisiin järjestelmiin.
- Sukupuolittuneet työmarkkinarakenteet – joita Joan Acker (2006) on analysoinut sukupuolittuneiden organisaatioiden teoriassa – tuottavat heikkoutta, joka ei näy yksilökategorioissa.
Tuula Helnen (1998, Mielikuvat, lähiöt ja syrjäytyminen; Poissuljetut?) varhaiset analyysit muistuttavat, että syrjäytymispuhe relokalisoi ongelman tiettyihin paikkoihin ja ihmisryhmiin, jolloin ”edes rikkaat tai valtaa pitävät eivät ole turvassa” (Beck 1992) -ajatus tilan ”bumerangivaikutuksesta” jää näkemättä. Toisin sanoen heikkoutta tuottavat rakenteet jäävät pimentoon, kun katse kohdennetaan heikoimmiksi nimettyihin.
6. Johtopäätökset: Kategorioiden purkaminen ei tarkoita näkymättömyyttä
Tämä katsaus on osoittanut, että suomalainen tutkimuskirjallisuus heikoimmassa työmarkkina-asemassa olevista on rikas, monitasoinen ja samalla käsitteellisesti epävakaa. Vakiintuneet kategoriat, kuten pitkäaikaistyöttömät, NEET-nuoret, osatyökykyiset, maahanmuuttajat, ikääntyneet ovat hallinnollisesti toimivia mutta tutkimuksellisesti rajallisia. Ne syntyvät pitkälti etuusjärjestelmän, palvelujärjestelmän ja eurooppalaisen tilastoinnin tarpeista, eivätkä siis välttämättä tavoita työmarkkinaheikkouden todellista kerroksellisuutta.
Suunnanetsijä-blogin ”Katveesta keskiöön” -kehys saa tästä lukutavasta uuden ulottuvuuden. Katve ei ole vain joidenkin yksilöiden ominaisuus – se on rakenteen ja kategorisoinnin yhteistuote. Kun ihmisiä määritellään tiettyjen kategorioiden kautta, heidän työmarkkinakelpoisuutensa luetaan tietyllä tavalla, työnantajien ennakkoluulot suuntautuvat tietyllä tavalla, palvelut kohdistuvat tietyllä tavalla, ja yksilöt itse oppivat näkemään itsensä tietyllä tavalla.
Tästä seuraa neljä johtopäätöstä:
Ensinnäkin, kategoriat ovat tarpeellisia mutta ei riittäviä. Hallinto, tilastointi, tutkimus ja palveluntuotanto tarvitsevat luokituksia. Mutta jokainen luokitus on osittainen, ja luokituksen valinta on aina poliittinen. Tutkimuksen tehtävänä on tehdä tämä näkyväksi, ei piilottaa kategorioiden taakse.
Toiseksi, intersektionaalinen ja toimijuuslähtöinen tutkimus on välttämätöntä. Yksinkertaiset listat (nuoret, maahanmuuttajat, osatyökykyiset, ikääntyneet) eivät tavoita risteämiä. Suomessa tarvitaan enemmän tutkimusta, joka analysoi useiden ulottuvuuksien yhtäaikaista vaikutusta – erityisesti sukupuolen, etnisyyden, terveyden, iän ja luokan risteämistä.
Kolmanneksi, asiakaslähtöinen ja kokemustietoa kunnioittava määrittely on aliedustettu. Blomgren (2021) muistuttaa, että heikossa työmarkkina-asemassa olevat itse paikantavat ongelmansa palveluihin, etuuksiin ja byrokratiaan, ei pelkästään omaan tilanteeseensa. Tutkimuksessa ja palvelukehityksessä tulisi kuulla tätä ääntä enemmän.
Neljänneksi, rakenteellisen tason analyysi tarvitsee paluuta. Pertti Koistisen, Helsingin yliopiston työelämätutkimuksen ja sosiologian klassisten teorioiden – kahden työmarkkinan teorian, insider–outsider -teorian, prekariaattikäsitteen – avulla voidaan kysyä, mihin työmarkkinoihin heikossa asemassa olevien on tarkoitus kiinnittyä. Jos primaarinen segmentti pienenee ja sekundaarinen kasvaa, ”katveesta keskiöön” tarkoittaa eri asiaa kuin tilanteessa, jossa keskiö on laaja ja vakaa.
Tuula Helnen muistutuksen suuntaisesti voitaneen lopuksi sanoa: heikoin työmarkkina-asema ei ole vain niiden ihmisten asia, jotka siihen luokitellaan. Se on koko työmarkkinoiden, koko hyvinvointivaltion, koko yhteiskuntasopimuksen asia. Kun määrittelyä tehdään, se kertoo aina jotain meistä – siitä, millaiseksi näemme normaalin, millaiseksi haluttavan ja millaiseksi hyvän elämän ja työn.
Lähteet
- Acker, Joan (2006): Inequality regimes: Gender, class, and race in organizations. Gender & Society 20(4), 441–464.
- Asplund, Rita & Koistinen, Pertti (2014): Onko työmarkkinoilla tilaa kaikille? Katsaus erityisryhmiin kohdistetun politiikan tuloksiin ja haasteisiin. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja, Työ ja yrittäjyys 22/2014.
- Bacchi, Carol (2009): Analysing Policy: What’s the Problem Represented to Be? Frenchs Forest: Pearson.
- Bacchi, Carol (2025): What’s the Problem Represented to Be? A New Thinking Paradigm. London: Routledge.
- Doeringer, Peter B. & Piore, Michael J. (1971): Internal Labor Markets and Manpower Analysis. Lexington: Heath.
- Forsander, Annika (2007): Kotoutuminen sukupuolittuneille työmarkkinoille. Teoksessa Martikainen & Tiilikainen (toim.) Maahanmuuttajanaiset: kotoutuminen, perhe ja työ. Väestöntutkimuslaitos.
- Goffman, Erving (1963): Stigma: Notes on the Management of Spoiled Identity. New York: Simon & Schuster.
- Helne, Tuula (1994): Erään muodin tarina – 1980-luvun suomalaisesta syrjäytymiskeskustelusta. Teoksessa Heikkilä & Vähätalo (toim.) Huono-osaisuus ja hyvinvointivaltion muutos. Helsinki: Gaudeamus.
- Helne, Tuula (2002): Syrjäytymisen yhteiskunta. Helsinki: Stakes.
- Helne, Tuula & Hänninen, Sakari (toim.) (2004): Seis yhteiskunta – tahdon sisään! Jyväskylä: SoPhi.
- INVEST/van Gerven, Minna ym. (2022): Eri poluilla työllisyyteen: Suomen sosiaaliturvajärjestelmän erityispiirteet ja ongelmakohdat kansainvälisessä vertailussa. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 2022:51.
- Janus (2021): Palvelut ja etuudet heikossa työmarkkina-asemassa olevien toimijuuden tukena. Janus, sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön tutkimuksen aikakauslehti.
- Koistinen, Pertti (2014): Työ, työvoima & politiikka. Tampere: Vastapaino.
- Kuntoutussäätiö (2013): Vaikeasti työllistyvät helsinkiläiset. Helsinki: Kuntoutussäätiö.
- Lindbeck, Assar & Snower, Dennis J. (1989): The Insider–Outsider Theory of Employment and Unemployment. Cambridge, MA: MIT Press.
- Mankki, Laura & Sippola, Markku (2015): Maahanmuuttajat suomalaisilla työmarkkinoilla: Intersektionaalisuus ja ”hyvä kansalainen” työmarkkina-aseman määrittäjinä. Työelämän tutkimus 13(3).
- Pyöriä, Pasi & Ojala, Satu (2012): Työn prekarisaatio ja kasaantuva epävarmuus. Hallinnon tutkimus 3/2012.
- Rikala, Sanna (2018): Masennus, työkyvyttömyys ja sosiaalinen eriarvoisuus nuorten aikuisten elämänkuluissa. Yhteiskuntapolitiikka 83(2).
- Salminen, Ari (2023): Mikä kirjallisuuskatsaus? Johdatus kirjallisuuskatsauksen tyyppeihin ja joihinkin hallintotieteellisiin sovelluksiin. Vaasan yliopiston raportteja 40.
- Snyder, Hannah (2019): Literature review as a research methodology: An overview and guidelines. Journal of Business Research 104, 333–339.
- Standing, Guy (2011): The Precariat: The New Dangerous Class. London: Bloomsbury.
- STM (2025): Työkyvyn ja työhön osallistumisen kokonaisvaltainen tarkastelu ja palvelu- ja etuusjärjestelmän reunaehdot. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 2025:5.
- Tampereen yliopisto (2024): Stigma ja tunnustus työn ja koulutuksen ulkopuolella. Tampereen yliopiston väitöskirjat 1409.
- Tarkiainen, Laura (2022): Tosi-TV:n ansaitsevuuspuhe. Alusta!-lehti, Tampereen yliopisto.
- THL: Osatyökykyisyys (verkkomateriaali, thl.fi).
- TEM (2011): Vaikeasti työllistyvien tilannetta ja palveluita selvittävä tutkimus. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja 23/2011.
- Tilastokeskus / Tieto&trendit (2016): NEET-indikaattori kuvaa nuorten syrjäytymistä.
- Torraco, Richard J. (2005): Writing integrative literature reviews: Guidelines and examples. Human Resource Development Review 4, 356–367.
- Vates-säätiö & Soste: Välityömarkkinat-aineistot ja blogit.